Rattuksen tarina alkaa keväällä 1978, kun kaverukset jo pikkupojasta saakka, Jarkko Marjamäki ja V-P Hyvärinen alkoivat soittaa VP:n kodin pannuhuoneessa The Damnedin ”New Rose” –nimistä biisiä, jota jauhettiin jauhamasta päästyäkin. Kesällä Vilppulan kunta armeliaasti luovutti kunnantalon kellarista harjoitustilat, joissa soitto raikui aamusta iltaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin alettiin aloittelevaan orkesteriin kaivata myös bassonnyplääjää ja niinpä Jake pyysikin veljeänsä Tomppa Marjamäkeä mukaan. Tomppa piti poikien touhuja alkuun lähinnä pikkupoikien puuhasteluna, olihan hän peräti kaksi vuotta muita vanhempi, joka toki siihen aikaan oli prosentuaalisestikin katsottuna aika paljon. Hetken mietittyään ja muutamia reunaehtoja aseteltuaan päätti Tomppa liittyä ryhmään. Yhtenä reunaehtona mainittakoon yhtyeen nimi. Tomppa antoi kolme vaihtoehtoa muille valittavaksi tulevan yhtyeen nimeksi: 1. Rattus (jonka oli napannut suosikkinsa Stranglersin ensimmäisen albumin ”Rattus Norvegigus” nimestä), 2. XYZ (aikana ennen Rushin ”Moving Picturesia”). Kolmatta ei kukaan, ehkä jopa onneksi, muista. Jaken ja VP:n työnimi ”Uuno Häly” ei luojan kiitos Tomppaa miellyttänyt. Ehdolla oli vielä myös englanninkielinen ”Loophole”. Sanakirjasta napatun nimen kotimainen merkitys (porsaanreikä) ei tainnut edes oikein avautua tuohon aikaan. Rattus (rotta lat.) tuli yksimielisesti valittua ja repertuaari pikku hiljaa laajeni käsittämään mm. seuraavien yhtyeiden tuotantoa: The Sex Pistols, Ramones, Widows, The Boys.

Vuonna 1978 bändiin liittyi myös erillinen laulaja, Jaken ja VP:n luokkatoveri, Jari ”Viri” Virkki. Tässä vaiheessa yhtye aloitti myös keikkailun. Ensimmäinen keikka oli Vilppulan yläasteen konvissa. Jari oli vapaa-ajallansa töissä huoltoasemalla, joten purkkaa jaettiin keikoilla runsaasti. Rankkoja keikkoja soiteltiin myös esim. Ravintola Männyssä Autoilijoiden pikkujouluissa, jossa menestys oli niin huomattava, että suunnitellun kahden setin sijaan yleisö oli jo ensimmäisen setin jälkeen niin otettu, että lähettivät pojat oikein taksikyydillä Vilppulaan. Osansa bändin annista saivat niin Kansalaisopiston pikkujoulut kuin Rientolassa pidetyt Vilppulan Tähden pikkujoulutkin. Tässä vaiheessa alettiin viritellä myös omia sävellys-/sanoitusviritelmiä. Näistä mainittakoon mm. ykköshitti ”Hätä”,  ”Nimismies”, ”Kuka viljelee Vilppulaan” jne. Myös englannin kieltä kokeiltiin sanoitus-

kielenä yhden ”Carolise”-nimisen biisin verran, mutta siitä onneksi luovuttiin jo ennen biisin varsinaista valmistumista. Tuolta ajalta on vieläkin olemassa mm. legendaarinen livetallenne ”Live at Lyly”. Myös Virtain Kisapirtillä (Einin lämmittelijänä) ja Hiekkarannalla (legendaarisen Kollaa Kestää –yhtyeen lämmittelijänä) asti käytiin tuotantoa esittelemässä.

1979 yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa savuarsenaalin kanssa. Tämä tapahtui Korkeakoskella. Jari oli ”saanut” käyttöönsä palokunnan harjoitussavujauhetta, jota fiksuina miehinä päätti orkesteri tuolla keikalla kokeilla. Noin keikan puolen välin tienoilla Jari sytytti tulen jauheastiaan, josta kapea savu nousikin suoraan rakennuksen sisäkattoon. Jauhetta sammuttaessaan Jari sai kenkänsäkin palamaan. Paikallinen järjestäjä oli tässä vaiheessa jo soittamassa palokuntaa paikalle, kun hätiin ehti onneksi autonkuljettaja Pasi Viskari. Jonkun aikaa oli orkesteri suorastaan pettynyt savun vaisuuteen. Muutamassa minuutissa savu kuitenkin laskeutui alas ja tilaisuus oli pakko keskeyttää ennen aikojaan todella sakean savun vuoksi. Järjestäjä oli enemmän kuin huolestunut seuraavan päivän elokuvanäytöksenkin onnistumisen puolesta; tuuletusräppänät kun olivat kieltämättä varsin onnettomat. Legendaarisia alkuajan keikkoja oli myös visiitti Multian työväentalolla, jossa yhtyeen ja paikallisen musiikkimaun erilaisuus johti jo puukoilla jahtaamiseen (ei osumia). Illan päätteeksi järjestysmiehet järjestivät yhtyeelle turvasaattueen Multian ”keskustan” läpi.

Tuohon aikaan mänttäläinen ”manageri” Pastori Pohjalainen nappasi yhtyeen ”talliinsa”, vaikkakin ns. koesoiton yhteydessä kerrottuaan meille, että ”näissä rock-hommissa heppujen pitää olla pojat hyvännäköisiä” ja samaan hengenvetoon ihmetteli eräästä yhtyeen jäsenestä, että ”mikäs hemmetin mörökölli se tuo teidän xxx on!” Defiersia kiersi Rattus lämmittelemässä (ja aika ajoin muutamia sen heppuja myös tuuraamassa) siellä täällä , kunnes erään keikan provisiopalkkio kohosi peräti 15 mk:aan ja  päätimme menestyksekkään yhteistyön. Yhteiskeikkoja mainostettiin yleensä lehdessä osuvasti ”50-60 –luvun iltoina”!

1979 kokoonpano kasvoi entisestään. Yhtyeeseen alettiin hakea toista kitaristia. Ilmoitus jätettiin Soundi-lehden pikkuilmoihin. Eipä aikaakaan, kun jo mänttäläinen Risto ”Mutu” Murtosaari otti yhteyttä ja puhelimessa hämmästytti pojat pitkällä soittokokemuksellaan. Mutun soittoa on tallentunut noina aikoina äänitettyihin kasetteihin: ”Väntas på lite” ja ”Bara för några kronor”.

Vuoden 1980 aikana kokoonpano palasi jälleen juurilleen Virin ja Mutun lähdettyä soolourilleen. Oma tuotanto alkoi olla jo niin ”vahvaa”, että yhtye päätti ajan hengen mukaisesti tuottaa omakustannesinglen. Tätä varten matkustettiin Ylöjärvelle Mika Sunqvistin luo MSL-studioon. Tuon retken tuloksena oli Sunqvistin vääntämillä Eppu Normaali-soundeilla tehty

”Khomeini-rock”/”Muotipunk” –7”single (RAT-1). Singleä painettiin 200 kpl. Julkaisijana oli yhtyeen oma ”Hilipili-records”-levymerkki. Kustannussyistä kannet tehtiin käsityönä Matias Koivistoiselta lainatuilla lasten painolaitteilla. Jokaisessa kappaleessa oli yksilölliset, käsintehdyt kannet, joissa oli leimasimella tekstit RATTUS, MSL, 80, HILIPILI RECORDS ja biisien nimet sekä erilaisia piiroksia eri aiheista. Paperit projektiin lahjoitti Vilppulan Nuoret Kotkat ry., tosin tietämättään. Heillä kun sattui olemaan varasto samoissa tiloissa Rattuksen soittokämpän kanssa (ja yhtyeellä vielä avain). Myöhemminhän Nuoret Kotkat toimintansa hiipuessa lahjoittivat vielä mm. virvokkeita ja tyhjän kassalippaan samalla periaatteella. Levyt myytiin pääsääntöisesti kädestä käteen ihmisille, joita levyt eivät pätkääkään kiinnostaneet, mutta ostivat toki kannatuksen vuoksi/säälistä. Myöhemmin kyseinen single näyttää kyllä levinneen tehokkaasti ympäri maapalloa. Amerikkalaisella EBay –sivustollakin paras hinta, joka siitä näyttää tarjotun, oli 3600 mk.

Tuohon aikaan keikkareviirikin alkoi hiljalleen laajentua. Ensimmäinen ns. isompi keikka ensimmäisen siglen jälkeen oli Seinäjoen Törnävän saaressa Ratsian lämmittelijänä. Kyseinen keikka on yhtyeen arkistoissa taltioituna. Yhteistyö Rattuksen kanssa tuotti Ratsian seuraavalle levylle biisin ”Kun sä tanssit” (vrt. Rattus: Fucking Disco).

Loppukesästä -80 yhtye sai lähtöpassit kunnantalon harjoitustiloista. Virallinen syy oli haisevat matot, joilla kiviseinien akustiikkaa oli yritetty kohentaa. Syy oli täysin tekaistu, sillä matot eivät todellakaan haisseet. Paremmin olisi ymmärtänyt esimerkiksi sen, että syyksi olisi osattu kertoa kunnan hiihtokilpailumehuista viritetty kilju, hiihtomerkkien käyttäminen hikinauhoina (siihenkin varastoon oli avain samassa nipussa) tai ilmastointikanavasta löytyneet rumpuvispilät. Uusi soittokämppä rakennettiin Vilpunkadulle Leena Hyvärisen myötävaikutuksella. Noihin aikoihin urheilulliset soittajapojat osallistuivat myös Vilppulassa Vilpunpäivinä järjestettyihin viestihiihtokilpailuihin Hilipili-recordsin joukkueella. Sijoitus jäi häntäpäähän, koska joukkueen yhteisessä käytössä olleet hiihtimet eivät tahtoneet mahtua leveydeltään latu-uralle.

Ensimmäisen singlen innoittamana, loppuvuodesta 1980, Rattus palasi Sunqvistin studioon äänittämään Hilipili-recordsin toista tuotosta nimeltään ”Fucking Disco” –ep (HILEP-001), joka julkaistiin 1981. Painos oli jälleen tuttu ja turvallinen 200 kpl, josta tosin suuren suosion vuoksi jouduttiin vähän myöhemmin ottamaan vielä 100 kpl:een lisäerä. Kansia tosin olisi riittänyt vaikka tuhannen kappaleen painokseen. Ne oli tällä kertaa teetetty Vilppulan Exprintillä firaapelihommina. Puolet toisesta painoksesta meni Englantiin Bullet Recordsille, joka ilmoitteli siitä jopa sellaisissa vaatimattomissa julkaisuissa kuin New Musical Express ja Sounds nimellä   F…… Disco EP. Kyseinen EP tuli myyntiin myös Tampereen Epe´siin ja itse Epe Heleniuskin sattui levyn kuulemaan ja olikin yhteydessä bändiin kesällä -81. Asia jäi kuitenkin seisomaan siihen asti kunnes bändi oli elokuussa 1981 taas matkalla studioon. Alkuperäinen tarkoitus oli edelleen julkaista levy oman levymerkin kautta. Orkesterin tietämättä oli Sunqvist kuitenkin nostanut studionsa hintoja siinä määrin, että kun maksun aika koitti, oli rahat auttamattomasti loppu. Sunqvistin kehoituksesta studiolta soitettiin Epelle, joka armeliaasti lupasi lunastaa yhtyeen sieltä ulos. Fucking Disco –EP:llä yhtye esiintyi suuren suosion vuoksi taiteilijanimillä Goljat, Bongo ja Hindi Weismuller. Levyn kansitaide oli edelleen omaa tuotantoa. Soundi-lehti julkaisi etukannessa olevan valmiin levyarvostelun sellaisenaan. Arvostelu alkaa sanoilla: lempparibändimme ei taaskaan petä ja päättyy sanoihin KUUKAUDEN SINGLE. Joskus huonokin huumori löytää oikean maaperän.

<

1981 Rattus julkaisi ensimmäisen varsinaisesti virallisen levyn oikean levy-yhtiön suojissa. Levyn nimeksi tuli ”Rattus on rautaa” (12” ep, RAT 12-086). Levyn alkuperäinen nimi oli  ”Tribute To John Lennon”, mutta kyseisen hemmon kuoleman läheisyydestäkö lie johtuen oli Poko Records vaihtanut levyn nimen omin päin. Myös vitsiksi tarkoitettu ”Rattus on rautaa” –biisi oli vaihdettu levyn stopperista avausbiisiksi. Kansitaide on Juho Juntusen käsialaa. Soundimaailma levyllä on hyvin poppimainen. Levy sisältää myös varhaisrap-biisin, ”I remember John Lennon”.

Tässä vaiheessa bändin punkrock/ska/new wave –tyyli alkoi uusien UK/USA punk/hardcore vaikutteiden ansiosta muuttua rankempaan suuntaan. Kuuntelussa olivat ahkerasti etenkin Discharge, Disorder, Exploited, Minor Threat, MDC yms.

1981 Jyväskylässä ravintola Ilokiven keikan jälkimainingeissa kuvioihin tuli mukaan Voitto ”Vote” Vasko, joka pyöritteli omaa P-tuotanto nimistä levyjen postimyynti-/levyfirmaansa. Jatkossa Voten kansainväliset yhteydet osoittautuivat arvokkaiksi ulkomaanjulkaisujen ja  –kiertueiden suhteen. ”Rattus on rautaa”-levyn ilmestymisen aikaan marraskuussa 1981 oli Rattus lämmittelijänä skotlantilaisen Exploitedin Suomen keikoilla. Ensimmäinen keikka oli Metsäkylässä (jossain Kotkan lähellä), toinen keikka yhtyeen ensimmäinen Helsingin keikka (Exploitedin välipäivä). Tampereen keikalla yhtye sai vastaavasti tuntea olevansa vihattu paikallisten skinien (ja osin punkkienkin) osalta. Räkää tuli lavalle niin, että lima kitaroista valui. Keikka heitettiin kuitenkin kunnialla olosuhteista välittämättä loppuun. Keikan jälkeen jopa huhuttiin, että skinit olivat hakeneet pesäpallomailoja ym. tarpeellista Rattus-poikien kurittamista varten, vaan eipä tuolla kukaan kuitenkaan turpiinsa saanut. Alun perin yhtyeen piti olla jo aikaisemmin syksyllä Dead Kennedys’in lämmittelijänä, mutta paikka meni Johanna-kustantamon Problemsille (joka sai Tampereella puolestaan kananmunasateen niskaansa). Kunnon meininkiä, nääs!

Joulukuussa 1981 Rattus äänitti ”läpimurtolevynsä” (siis alan pienissä piireissä) ”Rajoitettu ydinsota” 7” EP (RAT-097). Julkaisijana oli jälleen Poko Records ja tällä kertaa jostain kumman syystä Sunqvistin studiossa soundit on saatu todella toimimaan. Levyn julkaisu venyi kansiin liittyvien viivästysten vuoksi pitkään. Musiikki oli hardcorempaa, 1 – 2 minuutin mittaisia, nopeita purkauksia. EP sai jopa radiosoittoa, jota ei muille Rattus-levyille oltu pahemmin suotu (jopa legendarisessa "Nuorten sävellahjassa". EP julkaistiin myös Brasiliassa ja Ranskassa sikäläisillä levymerkeillä.

“Rajoitettu Ydinsota”-ep:n jälkeen seuraava tuotos oli edelleen Poko-recordsin julkaisema 14 biisin mini-LP nimeltä “WC räjähtää” (1983). Levyn nimi oli saanut lieviä vaikutteita noihin aikoihin hittitehdas K-telin kokoelmalta “TV räjähtää”. Samaisella studioreissulla (MSL) äänitettiin myös kolme biisiä legendaariselle Propaganda Recordsin “Hardcore ‘83”-kokoelmalle.  Noihin aikoihin yhtyettä lähestyi kirjeitse nuori jenkkiläinen piirrostaiteilija nimeltään Pushead. Hän tarjoutui tekemään Rattukselle levyn kannen. Hänen lähetettyä näytteitä töistään oli sopimus selvä. Vastineeksi taiteillisista ponnistuksistaan vaati Pushead kahdeksan levyä, johon vaatimukseen oli suostuttava. Samainen Pushead on myöhemmin kuvittanut mm. suuremmalle yleisölle hieman oudomman, Metallica-nimisen yhtyeen levyjä (…and Justice For All, St. Anger ym.). Villeimmät huhut kertovat, että Pusheadin hinta kyseisissä proggiksissa on noussut kaksinumeroisiin levymääriin. Muita Pusheadin yhteistyökumppaneita ovat mm. Misfits, Queensruche, Corrosion Of Conformity ym.

Tuohon aikaan Rattus teki keikkoja harvakseltaan, mutta jo ympäri Suomea ja suuremmissa keikkapaikoissa. Loppuvuodesta 1982 Rattus soitti ensimmäistä kertaa legendaarisessa, nyt jo puretussa, Lepakkoluolassa Propaganda festival -pippaloissa, jossa kokoontui lähes kaikki alan sen aikanen “kerma”, kuten Riistetyt, Kaaos, Appendix, Nukketeatteri, Bastards + n. sata muuta (siltä se ainakin tuntui). Juhlat alkoivat jo puolilta päivin kestäen puolille öin. Rattus sai kunnian soittaa viimeisenä, kunnes kolmannen biisin aikana huvilupa loppui ja poliisi katkaisi sähköt. Keikkapalkkio suhteessa työn määrään oli hyvä ottaen huomioon tuon aikaiset biisien pituudet.

Noihin aikoihin meno alkoi olla jo sitä kiihkeysluokkaa, että Jake katsoi kitaransoiton ja laulamisen yhteensovittamisen aiheuttavan ongelmia jo molemmille osapuolille. Niinpä alkoikin laulajan etsintä. Kokeiluja tehtiin mm. Kari Bondenin (myöh. Klamydia, Metuja) ja Astro Lihjamon (Hiljainen Kevät) kanssa, kunnes päädyttiin yhtyeen pitkäaikaiseen luottoroudariin Anssi “Annikki” Niemiseen maaliskuussa 1983. Kitaran varressakin kävi kokeilemassa Ari “Lilli” Lillukkamäki. Ajoitus oli ehkä hieman huono, sillä Lilli oli rajumman puoleisen moottoripyöräkolarin jälkeen juuri saanut kipsit poistatettua käsistään, joten ranteiden ketteryys oli vielä kehitysasteella.

Toukokuussa 1983 Rattus äänitti yhdeksän biisin mini-LP “Uskonto on vaara” (Poko Records). Ensimmäistä kertaa oli uskaltauduttu pois Mika Sunqvistin turvallisesta MSL-studion miljööstä ja siirrytty Kangasalan Ruutanaan Pro-studiolle, joka muistutti lähinnä vanhaa navettaa. Pushead piirsi jälleen levyn kannen, jota hän itse piti parhaana työnään siihen mennessä. Levyn julkaisu myöhästyi erinäisistä syistä 12 kuukautta. Session yhteydessä oli äänitetty myös omaksi iloksi mm. Dischargen “A Look At Tomorrow” ja Misfitsin “Horror Bussiness”. Viivästystä aiheutti mm. se, että äänittäjä oli unohtanut kyseiset extrat master-versioon ja koekaiverrukseen asti. Kyseisistä koekaiveruksista tulikin keräilyharvinaisuuksia, jollainen löytyy mm. Dead Kennedysin Jello Biafralta. Levy (virallinen versio) lopulta julkaistiin myös Brasiliassa Punk Rock Discos –merkillä.

Ensimmäinen keikat uudella kokoonpanolla olivat Vilppulassa Sleepy Sleepersin lämmittelijänä sekä Jyväskylässä Tuomiorock-festivaalilla. Sen jälkeen olikin vuorossa ensimmäinen ulkomaankeikka Tanskan Århusissa “No Århus –festivaalilla, jolla esiintyi yhtyeitä Tanskasta, Englannista, Saksasta ja Suomesta (Bastards). Alkuviikosta ei yhtyeellä ollut vielä tietoakaan kulkuneuvosta, jolla reissuun pitäisi lähteä ja puolilta viikolta pitäisi olla jo menossa. Annikki sitten ratkaisi tilanteen ostamalla 1500 mk:lla vanhan Opel Kadetin. Pienen

koeajolenkin jälkeen auto todettiin loistopeliksi ja ongelma oli siltä osin ratkaistu. Suomessa satoi ennen lähtöä ensilumi, joten Kadet sai allensa nastarenkaat, jotka myöhemmässä vaiheessa saivat kunnioitettavaa huomiota kesäisessä Tanskassa. Ennen Turkua auton ongelmat jo alkoivat. Erinäiset, alkuun täysin tuntematomat, varoitusvalot alkoivat vilkkua. Sammumaan ne sai nostamalla matkavauhtia, kunnes auto päästi höyryt ulos aiheuttaen luontevaa tauotusta matkaan. Vettä ja öljyä kului. Takaisin lähtiessä ajovuoroon siirtyi Tomppa, joka herätti repsikka VP:n ehdottaen kuskin vaihtoa herättyään kaikki neljä pyörää pientareella. Vuorotellen autoa ajettiin pää lasista ulkona, jotta ehdittiin Fredrikshavniin lautalle. Göteborgissa tulliviranomaiset jo odottelivat yhtyettä ja purkivat auton palasiksi miehistön tarkastuksen ohessa. Tullitarkastukset jatkuivat Turussa ja satama-alueen jälkeen vielä poliisin haastatteluissa. Varsinaisesti auto hajosi vasta Annikin viedessä Jakea Keuruulle reissun päätteeksi. Retken lopuksi Annikki myi auton takaisin myyjälle 1500 mk:lla, mutta rahat taitavat tosin olla vieläkin saamatta.

Joulukuussa 1983 yhtye äänitti 18 biisin LP:n, joka kantaa vain nimeä Rattus. Se on äänitetty viikonlopun aikana Eero Peltosen studiossa Jämsässä ja piti sisällään vanhoja biisejä uusina versioina. Levy julkaistiin vain USA:ssa ja Englannissa RAT CAGE RECORDSIN toimesta.

Tammikuussa 1984 äänitetty kolmen biisin “Ihmiset on sairaita” 7” EP:n oli alun perin tarkoitus tulla ulos Pokon toimesta, mutta noihin aikoihin yhtiön kiinnostus yhtyeeseen / hardcore -sceneen alkoi hiipua.

Niinpä EP ilmestyikin Ann&Archie Recordsin kustantamana vasta kesäkuussa 1985.

Keväällä 1984 yhtye teki neljä viikkoa kestäneen Euroopan kiertueen: “Ei heilu se”-tour 84. Backline oli järjestetty paikan päälle ja yhtye kierteli keikkapaikkoja junalla interrail-lippujen turvin. Keikat olivat Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Hollannissa, Italiassa, Jugoslaviassa (nyk. Slovenia) sekä Englannissa. Tuolloin, aikana ennen Schengen-sopimuksia, tuli erinäiset tullitarkastustekniikat yhtyeelle hyvinkin tutuiksi peräsuolen tähystyksiä myöten.

Kiertue alkoi Ruotsin Göteborgista, jossa paikalla oli paljon myös suomalaistaustaisia toisen/kolmannen polven ruotsalaisia. Soudtsekin jälkeen eräskin tuollainen, hieman huonosti suomea puhuva hemmo, tuli kyselemään bändiltä, että mitä heistä kukakin pelaa? Pienen ihmettelyn jälkeen yhtye kertoi, että nuorempana jonkun verran jääkiekkoa yms. Tämän jälkeen kaverin vuoro oli ihmetellä vastauksia. Jonkun ajan kuluttua hän palasi ja kysyi, että "koska te alatte pelaamaan?" Spela, niinpä tietenkin..!.

Toinen keikka oli Hampurissa vapun aattona. Paikallinen järjestäjä kertoi, että markkinointi on hoidettu lähinnä puskaradion kautta. Heillä oli suuria ongelmia paikallisten natsiskinheadien kanssa, jotka aika-ajoin tekivät reipashenkisiä hyökkäyksiä keikoille. Tämän johdosta orkesteri viettikin soundtsekin jälkeen paljon aikaa ulkoillen. Keikka sinällään sujui rauhallisesti: vain yksi suurikokoinen skinheadi ilmestyi keikan aikana lavan eteen riehumaan. Hän sai kuitenkin varsin nopeasti pullosta takaraivoonsa ja hänet kuljetettiin sivummalle elpymään maalaispoikien soittaessa silmät pyöreinä rallejaan.

Italiassa ja Englannissa paikalliset organisaattorit pettivät. Molemmissa maissa toteutui vain yksi keikka kolmen sijaan. Italiassa kyseistä järjestäjää ei edes löytynyt koko maasta. Italian osuus supistui Milanon keikkaan, jossa yhtye odotteli keikkaansa viikon verran lavalla asuen. Jugoslavian Ljubljanassa oli kiertueen riehakkain keikka. Rattus oli pääesiintyjänä n. 500 hengen tapahtumassa. Jo se, että orkesteri tuli länsimaasta, taisi olla kova juttu. Englannissa bändi soitti Leedsissä 1000 ihmisen tapahtumassa yhdessä mm. Black Flag –yhtyeen kanssa. Black Flagin laulajana toimi tuolloin nykyinen tv-kasvo Henry Rollins.

Kiertueen toiseksi viimeisellä keikalla  Tanskan Århusissa yhtye koki taas suuren mailman menoa. Tanskalaisen lämmittelijä lopetti soittonsa kesken biisin ja orkesteri juoksi takahuoneen oven kautta ulos selittäen mennessään tanskaksi jotain epämääräistä. Klubin puolelta alkoi kuulua epämääräistä äännähtelyä. Rattus siirtyi lavan reunalle seuraamaan tapahtumia. Paikallinen, pahamaineinen raggarijengi oli hyökännyt klubiin hajottaen kalusteita ja saipa pari heppua nenäänsäkin siinä sivussa.

Yksi raggareista ryntäsi lavalle pitämään tanskankielistä palopuhetta. Hetken päästä saapui poliisi ja vei ryhmän mennessään. Tanskalaisen orkesterin palattua he valottivat asian vakavuutta. Siinä vaiheessa suomalaiset maalaispojatkin vasta ymmärsivät oman hölmöytensä. Tanskalaiset sen sijaan pitivät Rattus-poikia pelottomina pohjolan miehinä! Keikan jälkeen oli mahdollisuus päästä myös lähes kuukauden kiertämisen jälkeen saunaan. Suomalaiset lämmittivät saunan kuumaksi ja ottivat löylyä siihen malliin, että tanskalaisorkesteri kävi ovella päivittelemässä. Eivätpä enää ihmetelleet suomalaisten pelottomuutta raggareita kohtaan!

Samana vuonna tarjoutui Rattukselle mahdollisuus USA:n kiertueeseen yhdessä italialaisen Raw Power –yhtyeen kanssa. Siihen ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut resursseja tarttua. Rattuksen tilalle kiertueelle lähti Riistetyt/Holy Dolls. 1986 oli järjestelyt 6 viikon USA:n kiertueesta jo pitkällä. Kyseisenä keväänä Suomessa oli kuukauden kestänyt virkamieslakko ja postit suljettuina, jonka johdosta D.O.A.:n managerin lähettämä sähke ei tullut bändille ajoissa perille. Tuolloin rannikolta rannikolle kiertueelle Rattuksen tilalle italialainen Cheetah Crome Mother Fuckers.

Euroopan kiertueen jälkeen Rattus vietti hiljaiseloa loppuvuoden aktivoituakseen taas -85 alusta heitellen keikkaa n. kerran kuukaudessa ja äänittäen demon “Will Evil Win”, josta  kaksi biisiä päätyi englantilaiselle Rot Recordsin kokoelmaLP:lle “Have a Rotten Christmas”.

Rattuksen soundi alkoi hiljalleen muuttua metallisemmaksi ja Annikki saikin väistyä laulajan paikalta Jaken palatessa solistiksi 1986. Kesällä -86 yhtye äänitti 10 biisin “Stolen Life” –albumin Karjaalla West House –studiolla. Dekadenzin oli määrä julkaista levy, mutta Ville Nisonen ei pitänyt materiaalista, joka hänen mielestään muistutti AC/DC:tä! Albumi julkaistiin myöhemmin -87 Ranskassa (Neg.Fx. Records) sekä Brasiliassa (New Face Records).

Loppuvuodesta -86 yhtyeeseen liittyi toinen kitaristi, Kari Tomminen, jonka jälkeen Rattus oli yhä enemmän metalliin kallellaan. Uuden kokoonpanon ensimmäiset keikat olivat Ruotsiin ja Tanskaan suuntautuneella kiertueella. Keikat menivät hyvin, joskin yleisö selvästi odotti vanhantyyliistä hardcore/punk Rattusta eikä speedmetal-bändiä. Tuolloin keikkamateriaali oli englanninkielistä ja metallipainotteista eikä vanhoja biisejä juuri kuultu.

Viimeisen keikkansa ennen telakalle vetäytymistä Rattus heitti Jyväskylässä tammikuussa 1988 metallibileissä. N. 150 hengen paikkaan oli pakkautunut lähes 300 ihmistä. Tunnelma oli korkealla. Keikka oli Rattuksen paras vuosiin, mutta silti bändi vetäytyi lähes 13 vuodeksi venyneelle telakkajaksolle n. kuukausi myöhemmin. Viimeiseksi julkaisuksi jäi marraskuussa -88 äänitetty “Win Or Die/I’m Gonna Kill You Mentally” 7” single, joka julkaistiin omakustanteena. Painos oli 700 kpl, joista 100 kpl numeroituina erikoiskansilla. Levy äänitettiin Olli Helinin studiolla Hyrylässä. Tomppa päätti tuolloin lopettaa bassonsa näpläämisen. Jarkko ja VP asuivat tuolloin Helsingissä ja harkitsivat vielä korvaavan basistin hankkimista. Asiassa jonkun verran edettiinkin ja kokelasta harjoitettiinkin tehtäväänsä Auroran sairaalan asuntolassa. Ilman soittokämppää asia ei edennyt kuitenkaan toivottuun suuntaan. Jarkko jatkoi tahollaan Swanziger-yhtyeensä kanssa ja julkaisi singlen “The Paint/Studied to Be Civilized”. VP ja Tomminen perustivat yhdessä Teppo Haapasalon (ex Niskalaukaus/Purity) ja Rattus-roudari Mauri Koivistoisen kanssa Chorea-yhtyeen, joka myös teki singlen “Vultures/All Shit”.

Rattus sai lopettamispäätöksen jälkeen sopimustarjouksen USA:laisen SUB CORE RECORDsin kanssa kolmesta seuraavaasta LP:stä, jotka olisi julkaistu maailmanlaajuisesti (tai ainakin näin luvattiin). Sopimus oli n. 10 sivua pitkä ja sisälsi kymmeniä artikloja. Tuossa vaiheessa yhtye toki jatkamistakin harkitsi, mutta kipinän puututtua ei täkyyn tartuttu. Noihin aikoihin Rattus oli mukana myös suurilevikkisellä amerikkalaisen “Maximum Rock’n’Roll” –lehden kansaivälisellä kokoelmalla. -90 -luvun alkupuolella Poko records julkaisi kokoelmacd:n Rattuksen Poko-vuosista. Liekö johtunut kesän vähäisestä levymyynnistä, mutta levy nousi jopa TOP 40 -listalle sijalle.

jatkuu....